Päihteiden ensimmäiset kosketukset – “Se lähti yhdestä kerrasta”
Amanda Passilahden päihteisiin liittyvä historia alkoi teini-iän varhaisina vuosina, kun hän kertoo polttaneensa ensimmäisen kerran kannabista. Tuolloin hän oli 13–14-vuotias, iässä jossa monet vasta harjoittelevat itsenäisyyttä ja omien rajojen tunnustelua.
Kannabis jäi hänen arkeensa pidemmäksi aikaa, ja sen jälkeen raja uusiin aineisiin hälveni nopeasti. Bentsodiatsepiinit tulivat kuvaan lähes huomaamatta, ilman että Amanda edes ymmärsi, mitä oli ottamassa. Ne sekoittuivat alkoholiin, ja pian kokeiluista tuli käyttöä.

“En siinä kohtaa tajunnut mitään riskeistä”, Amanda sanoo nyt, mietteliäästi mutta jämäkästi. “Kaikki tapahtui vähitellen. Vähän kerrallaan. Lopulta käytin pääasiassa bentsoja, opiaatteja ja kannabista.”
Käyttö toi mukaansa kavereita ja piirejä, jotka tuntuivat aluksi hyväksyviltä ja tuovat turvaa. Vasta myöhemmin Amandalle avautui, että sama porukka vei häntä syvemmälle ongelmiin. Hän ei kokenut olevansa kontrollissa, vaikka niin ajatteli.

Mielenterveyden romahtaminen – “Olin ihan pohjalla”

Päihteiden käyttö vaikutti Amandan mielenterveyteen nopeasti ja rajusti.
“Masennus paheni, ahdistus paheni. Kaikki paheni”, hän kuvailee.
“Lopulta olin osastolla kahdesti. Olin ihan itsemurhan partaalla.”

Amandalta löytyi myöhemmin diagnosoimaton ADHD, joka oli vaikuttanut hänen arkeensa ja käyttäytymiseensä pitkään – ilman tukea ja ilman selitystä. Käyttö pahensi oireita entisestään. Hän menetti yhteyden ystäviinsä ja perheeseensä, etenkin äitiinsä Heidiin, jonka kanssa luottamussuhde oli ollut aiemmin hyvin läheinen. “Luottamus äidin kanssa meni kokonaan. Sitä on rakennettu takaisin melkein kolme vuotta, eikä se vieläkään ole täysin ennallaan.”

Kipeimpiä hetkiä Amandan elämässä olivat hänen kahden läheisen ystävän kuolemat. Molemmat menehtyivät yliannostukseen – kumpikin oli juuri lopettamassa käyttöä, ja sama annos, joka oli ennen ollut “normaali”, oli nyt kohtalokas.
Amandan ääni muuttuu hiljaiseksi, kun hän muistelee tapahtumia.
“Ei sitä tajua, että lopettamisen jälkeen sama määrä voi olla liian suuri. Ei tajua ennen kuin on liian myöhäistä.” Kun kuolemat sattuivat, Amanda oli itse laitoksessa. Uutinen järkytti häntä niin, että hän myöntää avoimesti: ensimmäinen reaktio ei ollut selviäminen, vaan pako takaisin aineisiin.
“Siinä tilanteessa olisi tehnyt mieli mennä vetämään kamaa. Olin ihan sekaisin.”

Vuosiin mahtuu paljon sellaista, jolle ei ole helppoja sanoja. Kun kysyn, mitä Amanda sanoisi heille nyt, jos he olisivat yhä elossa, vastaus on hiljainen ja rehellinen:
“En ole miettinyt tuollaista.”

Äidin näkökulma – “Kamalin tunne, mitä olen kokenut”

Amandan äiti kertoo nähneensä varhaisia merkkejä jo yläkouluikäisenä. Alkoholia käytettiin kavereiden kanssa ja eräänä iltana taskusta löytyi kannabista. Vaikka Amanda kielsi kaiken, äiti näki jotakin muuttuvan.“Siitä alkoi epäily, että jotain on meneillään”, äiti sanoo. “Se oli pelottavaa aikaa.”
Apua yritettiin hakea useista suunnista: nuortenvastaanotolta, koulupsykologilta, psykiatriselta sairaanhoitajalta. Mutta Amanda kokemus oli, ettei apua löytynyt. Jonot olivat pitkiä ja keskusteluista ei jäänyt paljon käteen.

Äiti kertoo, että myös hänelle avun saaminen oli raskas ja uuvuttava tie:
“Sekin kannattaa mainita, että avun saanti ei aina ole helppoa. Soittelin ja järjestelin asioita viikkotolkulla ja jouduin jäämään sairaslomalle, koska kaikki se vei yöunet ja voimavarat. Vaadin monesti, että lapseni saa oikeanlaista apua. Luulen, että moni olisi jo luovuttanut siinä kohtaa. Meillä kävi hyvä tuuri, kun Amanda pääsi lopulta paikkaan, jossa viihtyi alusta asti – ja riittävän kauas tutusta päihdepiiristä. Koen, että se oli todella tärkeää.”
Samalla äiti kuvaa omaa sisäistä taisteluaan, joka jatkui vuosia:
“Ja kaiken keskellä koin olevani todella yksin. Välillä heräsin niin, että toivoin kaiken olevan vain pahaa unta – mutta todellisuus iski kasvoille joka päivä. Oli vain selviydyttävä ja taisteltava. Kysyin itseltäni tuhansia kertoja: miksi meille kävi näin? Miten tämä voi olla mahdollista? Rukoilin, että lapseni valitsisi vielä oikean tien, ja olen kiitollinen joka ikinen hetki, että hän niin teki. Pelko lapsen menettämisestä päihteille oli järkyttävää – traumaattinen kokemus kaikin tavoin.”

Yksi muisto seuraa äitiä yhä:
“Yksi asia jäi kummittelemaan mieleen. Hoitaja nuorisopsykiatrian osastolta sanoi minulle, että kun kannabiksen käyttöä on ollut jo noin pitkään, taitaa olla peli menetetty. Ammattilainen sanoi noin – siinä kriisin keskellä. Se oli musertavaa. Olen itse sosiaalialan ammattilainen, enkä kuuna päivänä voisi sanoa kenellekään niin. Aina on toivoa.”

“Oman lapsen huumeidenkäyttö on järkyttävintä, mitä voi kohdata sillä ”, äiti sanoo ääni vakaana mutta tunteikkaana. “On vaikea kuvata sitä pelkoa.” Kun Amandan ystäviä alkoi kuolla, äidin huoli syveni äärimmilleen. Hän kertoo, että kuolemat osuivat Amandaan ja samalla varjostivat koko perhettä.
“Pelko siitä, että myös oma lapsi menehtyy… se oli pahin mahdollinen ajatus.”

Matka kohti toipumista – “Lopulta jokin loksahti paikalleen”

Amandan matka ulos päihdekierteestä alkoi vasta pakon edessä. Hänet sijoitettiin laitokseen toiselle puolelle Suomea, kauas tutuista ihmisistä ja tutuista tavoista. Se oli raju mutta välttämätön askel.
“Vieroitusoireet olivat hirveitä”, Amanda sanoo. “Tic-oireet, kehon nykiminen, kuumat ja kylmät aallot, lihassärky. Sellaisia, joita ei halua enää kokea.”
Ensimmäiset viikot ja kuukaudet hän haaveili lähinnä siitä, miten pääsisi pois saadakseen jotain käyttöönsä. Pelkästään puhtaat seulat veivät viikkoja – kahdeksan viikon jakson, joka tuntui loputtomalta. Silti jokin muuttui. Pikkuhiljaa ajatus selviämisestä alkoi tuntua mahdolliselta. Kun keho puhdistui ja mieli tasaantui, Amanda alkoi nähdä tilanteensa uudella tavalla.

“Ilman osastoa ja M1-lähetettä en varmaan olisi tässä”, hän sanoo ilman epäröintiä.

Suhde äidin kanssa – säröistä syntyi uusi side

Vaikka päihteet veivät Amandan kauas läheisistään, erityisesti äidistään, heidän välisensä side ei koskaan täysin katkennut. Äiti kuvaa suhdetta lapseensa lämpimäksi ja avoimeksi – sellaiseksi, jossa puhutaan asioista suoraan, naureskellaan yhteisille jutuille ja sovitaan riidat nopeasti.
“Meillä on aina ollut vahva äiti–tytär-suhde”, äiti sanoo. “Olen tehnyt kaikkeni, vaikka täydellinen en ole ollut.” Päihdevuosien aikana luottamus mureni, mutta toipumisen myötä sitä on rakennettu uudelleen. Äiti kertoo olevansa ylpeä siitä, kuinka paljon Amanda on viime vuosina kasvanut ja muuttunut.“Hän on vahvistunut. Oppinut itsestään paljon. Olen hänestä todella ylpeä.”

Amanda muistelee lapsuuttaan hyvänä, runsaana ja läheisenä. Hän vietti paljon aikaa äitinsä ja mummunsa kanssa. Kotona oli ruokaa, tilaa ja rakkautta – vaikka ulkopuolinen maailma toi haasteita äidin entisten kumppaneiden muodossa. “Traumaa tuli äidin entisestä miehestä”, Amanda myöntää. “Mutta kotona oli kuitenkin kaikki hyvin.”

Äiti itse kertoo, että oma lapsuus oli kaikkea muuta kuin turvattu. Vanhempien alkoholiongelmat ja turvattomuus jättivät jälkensä. “Siksi olen niin suojeleva vanhempi. Lasteni puolesta teen mitä vain.”

Nykyhetki – arki, jota rakennetaan uudelleen

Tänään Amanda elää rauhallisempaa elämää. Hän työskentelee nuorisotyöpajalla ja suunnittelee opintoja parturi-kampaajaksi. Päivittäiset päihteet ovat jääneet taakse. Nikotiini ja satunnainen alkoholin käyttö ovat hänen tämänhetkinen rajansa – ja hän pyrkii pitämään kiinni siitä.
“Yritän pysyä aineista erossa. Se on välillä haastavaa, mutta mahdollista.”

Amanda viettää aikaa kavereiden ja eläinten kanssa, piirtää ja maalaa. Yksin oleminenkin tuntuu nykyään turvalliselta, ei enää eristävältä.

Kun kysyin Amandalta, mitä hän haluaisi sanoa nuorille, jotka ovat tilanteessa, jossa hän itse joskus oli, hän ottaa hetken ennen vastausta.
“Pyytäkää apua. Olkaa avoimia. Älkää pelätkö kertoa rehellisesti, miltä tuntuu. Ja jos olette porukassa, jossa käytetään – lähtekää pois. Se voi lähteä yhdestä kerrasta. Niin kuin minulla.”
Hän muistuttaa erityisesti bentsodiatsepiineista, jotka ovat monelle nuorelle liian normaali ja liian arkipäiväinen kokeilu. “Niistä tulee kierre nopeasti. Hyvä olo, lasku, ahdistus ja lisää. Sitä ei huomaa ennen kuin on jo liian myöhäistä.”

Yhdessä he ovat kulkeneet läpi vuosien, jotka olisivat voineet päättyä monella tavalla. 
“Tämä kaikki on tuonut meitä lähemmäksi”, äiti sanoo. “Olen kiitollinen jokaisesta päivästä lasteni kanssa.”Amanda. “Mä haluan vaan jatkaa eteenpäin. Rauhassa. Ja pysyä erossa siitä maailmasta.”
Ja juuri nyt, kaiken koetun jälkeen, se näyttää mahdolliselta.